The Beach Boys By The Beach Boys

 Kansanpainos tuosta järkäleestä on ilmestynyt. Painoa on jotain kaksi ja puoli kiloa. Tämän kirjan leppoisa lueskelu sängyssä aiheuttanee vatsalihasvaurion. Minä ainakin olen lukenut kirjaa niin, että se on pöydällä tai sohvalla. Adlibris myi ko. kirjan edulliseen 45€ hintaan ilmaisella toimituksella. Deluxe-versioon verrattuna noin 95% alennus. 

Teos on hieno kuin mikä. Joku valitti EH:ssa kuvien resoluutioista ja harvinaisten otosten vähäisyydestä. Minulla on ihan eri näkemys. Resoluutiot eivät merkkaa minulle niin paljon, saan kuvista ihan hyvin selvää ja ainakin minulle ennen näkemättömiä kuvia on riittävästi. En minä sitä paitsi välttämättä  muista, olenko jonkun kuvan nähnyt vai en. Hyviä kuvia siis.

Kannessa ei ole kuvaa eikä mainintaa David Marksista, eikä Blondie Chaplinista ja Ricky Fataarista. Edellä mainitulla keskustelupalstalla joku vertasi Davidia Pete Bestiin. Pete Best ei soittanut Beatlesin viidellä ekalla albumilla. No, David & kumppanit saa kirjaan muutaman kommentin, muuten äänessä on loput pojista, Bruce ihan runsaasti.

Kirja loppuu vuoteen 1980. Ketäpä loput 44 vuotta kiinnostaisikaan. Howie Edelson selitti lopetusvuotta jossain haastattelussa ja kaipa hän tiesi mistä puhuu.

Kirjan tarina järjestyy kronologisesti levytysten ympärille, pojat kertovat mitä nyt sattuvat muistamaan. Carl ja Dennis luonnollisesti osallistuvat vanhojen haastattelujen muodossa. Kuvia on studiosta, keikoilta, protilaisuuksista jne. Mitään kovin mullistavaa uutta tietoa ei taida olla, tosi ikävät asiat jätetään vähemmälle ja keskitytään hyviin juttuihin.

Kaikenlaiset popparit yms. tyypit pääsevät joissain väleissä muistelemaan omaa valaistumistaan ja kehumaan Boyseja. Minulta ei jostain syystä kysytty kommenttia, mikä lie vahinko päässyt käymään.

Kun nyt kirjoista on puhe, niin mainitaan David Leafin kirjan uudelleen tuleminen päivitetyssä muodossa. God Only Knows: The Story of Brian Wilson, the Beach Boys & the California Myth. Jos nimi on pitkä, niin sivujakin on lähes 500. Minulla on teoksen kasariversio hyllyssä ja arvelin, etten uutta painosta osta. Lomalla Lontoossa uusi versio kuitenkin kutsui Warerstonen hyllystä sen verran tehokkaasti, että lankesin. En ole vielä lukenut, mutta asialliselta päivitykseltä vaikuttaa, otan kesälomalukemistoon. Leafilta tulee muuten syksyllä Smile-kirja, siis sekä alkuperäinen, että 2004 versio ovat sisältönä. 

Vähän jos asian viereen mennään, niin huomasin, että Genesis on julkaissut Buddy Hollysta samanlaisen tiiliskiven kuin BB:sta. Peruskirja maksaa euroissa n. tonnin, Ron Woodin BH-taiteella ryyditetty lähemmäs neljä donaa ja luthier-versio 11 tuhatta. Tuo viimeinen paketti sisältää reproduction Buddyn akustisesta Gibsonista. Jos nyt jonkun tekee mieli ostoksille, niin kaksi viimeisintä pakettia on loppuunmyytyjä. Kaikilla ei ole kovin niukka budjetti musaharrastuksen parissa. Se ihan tavallisin kirja on Roger Daltreyn ja Pete Townsendin signeeraama. Daltrey on tämän idean isä, siksi. Osa tuotoista käytetään syöpäsairaiden nuorten hyväksi.

Minulla on cd:n kannessa Joe B:n, J.I:n ja Sonny Curtisin nimmarit. Arvostan ne korkeammalle kuin The Whon herrojen.

Jos Buddy kirjasta tulee kansanpainos ja samassa hintaluokassa kuin BB-kirja, niin ehkä... Mallisivujen perusteella vaan näyttää siltä, että fanipoikain kuvia ja mielipiteitä on aika paljon.

Vielä enemmän asia viereen: suomalaiset alan miehet ja nainen ovat julkaisseet cd:n Buddy Hollyn 65-vuotiskuolinpäivän muistoksi. On muuten kova julkaisu! Luulen, että paras Buddy Holly tribuutti ikinä! Koska tässä pitäisi olla BB:sta kyse, niin en ala ruotia sen enempää, mutta sen vielä sanon, että levyllä oleva versio Girl on My Mindista on parempi kuin originaali. Hyvä Suomi!

Brian Wilsonilla on dementia

 Tyly otsikko. Vaikka omat isovanhemmat ja vanhemmatkin saattavat dementoitua, niin tätä vaihtoehtoa en ollut koskaan ajatellut Brianin osalle. Kuusi vuosikymmentä mielenterveysongelmia ja nyt sitten tämä. Olin pari viikkoa hautonut Brianin vaimon kuolemasta kirjoittamista kun eilen tuli dementiauutiset. Huonoja uutisia putkeen. Brianin oireet ovat todennäköisesti vaivanneet jo puolitoista vuotta sitten, kiertue ei kulkenut ja jäi kesken. Melinda oli Brianin edunvalvoja ja hänen kuoltuaan Brian sai uuden ja samalla ilmoitettiin sairaudestakin. Tiedotteen mukaan Brian jatkaa projektiensa parissa. Voi olla, ettei juuri valmista tule tai mistäs minä tiedän. Jotensakin masentaa joka tapauksessa. Minulla on 40 vuotta Beach Boys fanittamista takana ja tietyllä tavalla olen tottunut asioiden pysyvyyteen, vaikka aika kuluu ja kukaan ei nuorene.

https://www.bbc.com/news/entertainment-arts-68315147

 Mike ja Bruce aloittavat kohta tämän vuoden keikat. Euroopan keikkoja ei ole listassa, mutta kesäkuussa olisi parin viikon slotti tyhjänä. Luultavasti eivät tule, kai niitä lippuja jo pitäisi olla kaupan. Mmm, vieläkö lähtisin keikalle? Tämäkään tilanne ei jatku ikuisesti, joten pitäisihän sitä mennä. Paikkana saisi olla Royal Albert Hall tms., en ehkä lähde enää perusulkoilmakeikalle, ellei ne tule Suomeen. 

Tällä hetkellä minua kummasti lohduttaa se, että lähdin katsomaan Briania Tukholman Smile-keikalle. Hyviä muistoja

Katsaus 23

 Spotify lähetti taas vuosikatsauksen. Eniten kuuntelemani bändi oli The Beach Boys. Aika yllättävä tulos. No, okei, ei ollut yllättävä. Kuuntelin myös 702:ta muuta artistia. Osaa en tosin kuunnellut vaan koira kuunteli jotain koiranrauhoitusmusaa yksin ollessaan. Pitäisi kai kysyä hänen mielipidettään, jotta oliko hyvää kamaa.

Sail On Sailor-boxia tuli kuunneltua aika paljon ja jopa ostin muutama viikko sitten boxin Levyikkunasta kun sen sai hintaan 39,90€. Marraskuun alussa hinta oli Amazonillakin satasen kalliimpi, sitten kaikki joukolla pudottivat hintaa. Toivottavasti joku muukin osti. Tälle vuodelle ei tullut liveboxia tms. Olisiko ollut niin, että SoS:n myynti oli liian laimeaa? Ehkä Spotifyhyn ilmestyy päiväksi joku pläjäys, joka sitten poistuu odottamaan parempia aikoja. Onpahan tekijänoikeudet turvattu vuosiksi eteenpäin. Ostin muuten toisenkin SoSin eli Sounds Of Summerin uusia miksauksia sisältävän version. Se maksoi kympin. En ole vielä kuunnellut. Epäilen, etten huomaa kovin suuria eroja alkuperäisiin.

Sen sijaan huomasin selvän eron kun hankin The Cricketsin Chirping Crikets-levyn, jolla on mono -ja stereoversio sekä kolmantena versiona tekoälyn avittamana ilman taustakööriä versio. Se on kova! Oh Boy, Maybe Baby ja Looking for Someone to Love ovat erityisesti hyötyneet kuoron poistosta. Osa balladeista taas kuulostaa käsittelyn jälkeen demoilta (hyviltä sellaisilta). Rollercoaster Records on tehnyt kulttuuriteon. Beatlejen viimeinen biisi sai samantapaisen käsittelyn. Mitään ei lisätty, mutta poistettiin turhat äänet. Kohinalla ja taustakuorolla on tietysti hieman eroa. Buddy ja pojat olivat aikoinaan negatiivisesti yllättyneitä kun kuulivat Pettyn jälkilisäykset. Jerry Allison oli mukana uutuutta tekemässä, mutta hän ei ehtinyt kuulla lopullista levyä.

Boyseista on tubeen tehty paljonkin erilaisia tekoälyveivejä, osa on ihan kamalia, osassa on joku idea, mutta en minä halua kuulla kun BB:lta kuulostava tekoäly veisaa. Ei iske, ei.

BB uutiset on viime aikoina olleet vähäisiä, en ole oikein innostunut kommentoimaan. Myönnän, että keväinen miehistönvaihdos otti koville. Christian Love sanoi jossain haastattelussa, että Cowsill osasi olla välillä hankala ihminen ja Tottenille tuli ääniongelmia. Jaa. CL julkaisi kesällä levyn, joka on kohtuullisen tylsä. Pari kuuntelukertaa riitti minulle.

Youtubesta  kun olen uuden kokoonpanon edistymistä seurannut, niin sanottava, että syksyn puolella homma alkoi toimia. Settilistat ovat kuitenkin aika mielikuvituksettomia, Brian E ei ole ottanut kehiin mitään poikkeavaa, vaan samalla kaavalla mennään. Ei edes sitä hidasta CG introa, jonka perään Stamos on haikaillut. Olen Stamoksesta sanonut pahasti useinkin, mutta hän kirjoitti ystavästään Jeff Foskettista kauniisti, joten voin hieman perua pahoja puheitani. Silti toivon, että jos vielä joskus pääsen keikalle, niin Stamos olkoon jossain muualla.

Keikalle pääsystä ei ole mitään tietoa, Eurooppaa ei näy vielä keikkalistalla. Jos haluaisi jotain muuta kuin perussetin, pitäisi varmaan päästä RAH:iin.

Jeff Foskett

 Sain juuri tietää, että Jeff Foskett on kuollut. 

Ensimmäisen kerran näin Jeffin nimen Beach Boys Stompista, vuonna -87 luulisin. Lehdessä oli arvio tuon vuoden Wembley Arena keikasta. Jeff oli tuolloin ollut bändissä jo viisi vuotta, mutta eihän kasarilla Suomessa saanut tietää juuri mitään. The Timesin toimittaja omassa keikka-arviossaan luuli Jeffiä Brian Wilsoniksi, joten ei paremmissakaan piireissä välttämättä mitään tiedetty.

Ensimmäisen kerran näin Jeffin livenä 2004 Tukholmassa Smile-kiertueella. Voi mahoton, miten hän lauloi! Karvat nousivat käsissä pystyyn ja selkäpiissä kihelmöi. Tietysti koko Brianin bändi lauloi hienosti, mutta Jeffin ääni oli ylimaallinen, Brian Wilson-kanavointia parhaimmillaan. Ennen keikkaa arvelin, ettei kameraa kannata ottaa mukaan kun ei mene sisäänpääsytarkastus sitten läpi. No, järkkäreitä ei kamerat kiinnostaneet. Keikan jälkeen olisin saanut hyviä kuvia Brianista ja Jeffistä takaovella jos olisi kamera ollut. Kännykameraa en omistanut ja huonoja ne silloin olivatkin.

Toinen kerta oli Berliinissä 2012 50-vuotiskiertueella. Vaikka BB oli pääosassa, Jeffin panos kokonaisuuteen oli olennainen, niin loistavaa hänen laulunsa oli.

Kun Jeff palasi Boyseihin, en onnistunut näkemään sen ajan keikkoja. Vuoden -19 Albert Hall keikan aikaan hän oli jo sairastunut. Vaikka Ike on hyvä BB:n falsettihommissa, ei hän soundaa yhtä hyvälle kuin Jeff. 

Ei tästä ole kuin kuukauden verran kun katsoin tubesta pätkän, jossa Jeff oli mukana Anderssonin syöpäklinikan tukikonsertissa. Hän jopa lauloi pätkän Warmth of The Sunia syövän korventamalla äänellään. Ei hän näyttänyt kuitenkaan kuolevalta mieheltä.

Jeffiä ei unohdeta.

Kahuna Surfers: Kahuna Wave

 Jotain ihan muuta etsiskelin Spotifysta kun törmäsin Kahuna Surfersiin. Olen levyä sen verran jo kuunnellut, että se ansaitsee tulla arvioiduksi. Voi olla, että ruotsalaisen surfpunk-orkesterin arvio ihan ole tämän blogin ydinaluetta, mutta läheltä liippaa.

Levyllä on kymmenen biisiä, joissa lauletaan surffaamisesta, kesästä ja Havajista eli ihan tutulta vaikuttaa aihepiirin valinta. Ainoa ns. hidas biisi on The Non Surfer, jossa on hieman The Warmth of The Sun lainausta, ainakin plussasoinnun osalta. Muuten mennään aika reipasta tempoa. Pääasiallinen solisti on Andy Corona, kaksi biisiä laulaa kosketinsoittaja Chincilla Vanilla. Muilla heeboilla on myös artistinimet. Basisti Johnny Weekend hoitaa myös falsetit ja hyvin hoitaakin. Hänen taustalaulunsa erottuu selvästi, mutta muiden jää vähän liikaa taustalle. Viimeisessä viisussa, Goodbye Hawaiissa, on pieni acapellabreikki, jossa huomaa selvimmin, että onhan siellä taustalla muitakin laulajia. Ko. biisi on muuten levyn paras, vaikka hyviä on muutkin. Yhtään biisiä ei tee mieli jättää välistä, puoli tuntia vierähtää rattoisasti jalka vipattaen.

https://www.kahunasurfers.com/

John Bolton on nyt rummuttanut Miken bändissä pari kuukautta. Laulamaankin hän on päässyt. Ei hän laulajana ole Cowsillin veroinen, mutta ei ihan huonokaan. Oudolta vaan näyttää videot kun on eri mies rummuissa. Boysit esiintyi Hollywood Bowlissa ison orkesterin kanssa jokunen päivä sitten. Ihan olivat iskussa. Stamos oli taas heilumassa lavalla ja kun hän rumpaloi, niin Bolton heilutteli shakeria. Oliko Cowsillin kanssa erimielisyyttä rumpuhommista? Silminnäkijähavaintojen mukaan pientä ärsyyntymistä näkyi viime kesänä Hollannissa (EH-foorumilta luin). Bolton on jollain lailla Stamoksen löytö. Cowsill sanoi Facessa, että lähtö tuli kun suuntaa haluttiin uudistaa. En ole kyllä mitään muutosta huomannut biisilistassa, sovituksissa tms. 

Uusimmassa ESQ:ssa keskitytään The Beach Boys-levyyn. Haastateltavana on mm. tuottaja Steve Levine, jonka aiemmistakin haastatteluista olen kovasti tykännyt. Muisti pelaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia paljastuu. Minäkin innostuin pitkästä aikaa ko. levyn kuuntelemaan. On kyllä niin kasaria edelleen, mutta ei täysin paha.Hyviä biisejäkin on seassa, jos vain soundeista pääsee ylitse.

Seuraavassa ESQ:n numerossa jatketaan aiheesta ja haastateltavana on mm. Jeff Foskett. 

Scott Totten ja John Cowsill lähtevät bändistä

 Heti iski armoton lopun aikojen fiilis. Bändistä lähtee kaksi parasta ja tärkeintä muusikkoa. Olen tyrmistynyt! Scott ilmoitti ensin ja John perässä. Scott kiittää muita orkan jäseniä, roudareita, valomiehiä yms. ja Mikea ja Miken rouvaa. Kuka puuttuu joukosta? Mike myös kiittelee facessaan ja hyviä jatkoja toivottelee. Toinen BB ei ole kommentoinut. Heti sitä tulee ajateltua kaikenlaista. 

Brian E siirtyy md:ksi. Hän on pätevä varmasti, mutta kuka tulee soolokitaraan? Rumpuihin on kait värvätty Jon Bolton. Kuka? Pikaisesti tsekattuna hän on coverbändirumpali, jolla on showmiehen/pellen elkeet. Hän näemmä soittaa niin korkealla jakkaralla, että näyttää kuin hän soittaisi seisaallaan. Miten hän aikoo soittaa Don’t Worry Babyn? Hassusti kapuloita heilutellen ja raivokkaasti fillaten? No, annetaan miehelle mahdollisuus, ehkä Ike laittaa hänet järjestykseen. 

Näin Scottin ja Johnin ekan kerran 2006 Helsingin jäähallissa. Farmer oli vielä tuolloin md ja Kowalski rummuissa. John oli pianisti, paitsi välillä hän ja Kowalski vaihtoivat paikkoja. Toisella kerralla näin heidät Vihtavuorella, jolloin Farmer ja Kowalski olivat jo lähteneet. Seuraavana vuonna Berliinissä juhlakiertuella he olivat ainoat muusikot Miken bändistä. Scott lauloi Betsyn ja oli md. Kova äijä kun ottaa huomioon Brianin muusikoiden tason. Ja vielä Lontoo ja Tukholma. 

Scottin ansiota on, ettei BB vajonnut surkeiden nostalgiabändien joukkoon. Ei nostalgia mihinkään siis poistunut, mutta surkeus pysyi poissa. Settilistaan päätyi Scottin kaudella harvoin, jos koskaan livenä vedettyjä biisejä. Iso menetys.

Luin kommentteja EHF:sta asiaan liittyen. Andrew Hickey on tehnyt paluun parin kommentoimaan parin vuoden jälkeen. Ilahduttava paluu, siinä on mies, joka osaa puhua asiaa mielenkiintoisesti, teräviä havaintoja tehden. Minulla on kaikki hänen BB-kirjansa, niitä on hyvä kaydä silmäilemässä kun haluaa muistella jonkun biisin olemusta.

The Beach Boys 1973 Release

 Tuommoinen livejulkaisu tupsahti Spotifyhin ilman ennakkovaroitusta keskiviikkona. En ehtinyt sitä tuoreeltaan kuunnella, joten otin sen torstaiaamuna työmatkakuunteluun. 

Help Me Rhondalla lähdettiin liikkeelle. Tai ei meinattu päästä liikkeelle. Sen jälkeen kun miehet on spiikattu lavalle, kestää tolkuttoman kauan ennen kuin päästään asiaan. Kitaroita pitää virittää ja ties mitä säätää. Sama touhu jatkuu ennen jokaista biisiä. HMR:n laulaa Carl tai Dennis, en ole varma. Toinen säkeistö ei muistu laulajan mieleen. 

Välillä laulujen miksaus ei ole kohdillaan, Do It Againin ekassa säkeistössä Mike ei kuulu kunnolla, kertsistä puuttuu ylästemma, sikäli kun sen joku edes laulaa. Torvikaan ei sitä korvaa.

Kotimatka alkaa Heroes & Villainsilla. Aika ok. Sitten Spotify pimenee, koko albuumi on poistettu. WTF!

No, luin paremmin tietävien kommentteja kotona. Se oli taas tekijänoikeusveivaus. Näin saatiin kyseinen konsertti tekijänoikeuksien jatkon piiriin. Nyt voidaan vetäytyä suunnittelemaan jatkoa eli palautetaanko keikka joskus kuultavaksi, julkaistaanko se jossain muodossa vai jätetäänkö kaappiin. 

Jos tuota ei enää julkisesti kuulla, niin ei minua kauheasti haittaa, ei se nyt niin hyvä ollut. Keikka soitettiin Hollywoodissa ja encoressa Brian ja Bruce kapuavat lavalle, näin luin jälkeenpäin. 

Voi olla, että vastaavia keikkoja tulee syksyn paketissa julki, mikäli sellainen julkaistaan. Minulla on fyysinen Sail On vieläkin hankkimatta. Ehkä minä en ole oikea fani.

Kesäkuussa on vieläkin BB-keikkakalenterissa parin viikon aukko. Sujahtaako siihen jokunen Euroopan keikka? Aika viime tippaan jää, jos niin on. Vaikea uskoa, että Mike haluaa pitää siinä kesäloman ja lähteä risteilemään, juurihan hän tuli cruiselta.